Dorian Bajramovicin taide käsittelee Suomea, jonka vain harva on kokenut. Hän purkaa kansallisuuden ja kansallisidentiteetin käsitettä oman henkilöhistoriansa kautta. Bajramovic on nähnyt Suomen ymmärtämättä sen kieltä, ja kokenut kulttuurin vain visuaalisten kuvien varassa. Kaikki kulttuurit ovat ulkopuolisille vaikutuksille alttiita, ja niitä tarkkaillaan myös ulkopuolelta. Mutta, mitä ulkopuolisuus tarkoittaa? Onko uusi Suomi yhtä kuin nuori Suomi?

Maria Duncker saattaa huutaa: ”Terve!”. Huudon voi veistää kiveen, tai vaikka perunaan. Keskellä performanssia sen voi tulkita tervehdykseksi, ilmoitukseksi omasta diagnoosista tai kysymykseksi siitä, löytyykö tästä yhteiskunnasta tervettä järkeä. Hän tervehtii ilolla myös yhteistyötovereitaan ja yhteisölliseen toimintaan osallistujia. Jos elämä kerran rönsyilee, niin antaa sen rönsytä. Maria Dunckerille taide on vapaata – käsi kädessä kulkemista.

Eläinoikeusakatemian toiminnan perusta on rakkaus kaikkia elollisia kohtaan. Toiminta pohjaa tietoon ja ymmärrykseen. Ymmärrys siitä, miten toiset lajit maailman hahmottavat auttaa ihmistä ymmärtämään myös itseään ja omaa toimintaansa. Eläimiä koskeva tutkimus kattaa niin toisenlajisten mielen luotaamisen kuin yhteiskunnan eläinasenteiden tarkastelunkin. Eläinoikeusakatemia ei vierasta tunteita tai niistä puhumista tutkimustiedon yhteydessä. Eläinoikeusakatemian Surutyö-kokonaisuuden työryhmään kuuluvat Matilda Aaltonen, Laura Gustafsson, Tuomas Hautala, Matias Hernesniemi, Johanna Sulalampi ja Arvo Jean-Michael Ärlig.

Elina Förstin taide pohjaa värioppiin. Murretut ja puhtaat sävyt, vastavärit, kontrastit, kylmät ja lämpimät vivahteet, kylläisyys, määrä ja suhde – eli se, miten näköaistimme tulkitsee ja vastaanottaa värejä, ovat Förstille tapa tutkia ympäristöään. Hänelle harmaa ei ole vakio. Harmaata pidetään neutraalina, eleettömänä ja innottomana, mutta vähäpätöisenäkin pidetyllä värillä on merkitys, joka ei välttämättä paljastu ensisilmäyksellä.

Ramina Habibollahin prosessiin pohjautuvissa installaatioissa sanoilla on vahva merkitys, mutta teokset eivät perustu sanojen sisältämään informaatioon, vaan niiden aineettomuuteen, merkitysten muutoksiin sekä väliaikaisuuteen. Habibollah liittää ajatuksiaan – arkisia ja intiimejäkin tunnustuksia – luonnon kiertokulkuun. Aineen häviämättömyyden laki ja muodonmuutos rinnastuu aineettomuuteen ja intuitioon.

Minna Havukaisen taiteen keskiössä on elämä: erityisesti ne elämäntapahtumat jotka koskettavat meitä kaikkia, mutta jotka ovat niin henkilökohtaisia tai intiimejä, että usein luulemme olevamme niiden kanssa yksin. Syntymän ja kuoleman äärellä olemme aina kokemattomia ja odottavia – tietämättömiä siitä, mitä ne ajan edetessä meissä synnyttävät ja hautaavat. Havukaisen työskentelyn tärkein tekniikka on ihmisen suora kohtaaminen.

Esittely tulossa...

Heikki Hautalan tuotanto on yhtä suurta maalausta. On mahdotonta määrittää, mistä hänen työskentelynsä on alkanut, tai minne se on päätymässä. Hautala tekee, koska tahtoo ja täytyy. Jatkuva prosessi ei silti ole pelkkää etenemistä. Siihen kuuluu erehtymisen ja onnistumisen analysointi, ajoittainen pysähtyminen sen äärelle, mitä on luonut, sekä sen määritteleminen ja nimeäminen. Maalaukset henkilöityvät usein muotokuviksi - kaikista ja ei kestään.

Pauliina Jokela on kuvanveistäjä, mutta hänen mediansa ei rajoitu objekteihin. Esineiden sijaan hän saattaa ilmentää asioita myös yhteisöllisin tai itsenäisin teoin, joita tallentaa kuvaamalla. Hänestä voisi käyttää myös sanaa ympäristötaiteilija – monet teokset kuvaavat ympäristön vaikutuksia yksilöön. Tuttu ja turvallinen, vieras ja poissulkeva, ymmärtämätön ja ilmaisukyvytön, peittävä ja suojaava, ovat kaikki hänen taiteessaan ympäristötekijöitä.

Esittely tulossa...

Ihmisten välisellä kommunikoinnilla tarkoitetaan viestin välittämistä. Oletuksena on, jotta kommunikointi olisi mahdollista, että kaikki asiat on nimettävä, luokiteltava ja määriteltävä. Bakteeri-, sieni-, kasvi- ja eläinkunnassa näin ei kuitenkaan ole. Matias Karsikas kommunikoi materiaaliensa kanssa, ja saa ne myös kommunikoimaan keskenään. Hän viestii luonnon kestävyydestä, elinvoimasta ja sitkeydestä säilyvin materiaalein – keramiikalla ja lasilla.

Kastehelmi Korpijaakko pureutuu kapitalismin kysymyksiin markkinavoimia hellemmillä arvoilla. Maan omistaminen on ihmisen luoma käytäntö. Maata on julistettu jumalien ja kuninkaiden – milloin kenenkin – hallintaan. Rajoja on siirrelty ja niistä on taisteltu. Perusteena on ihmisen oikeus hallita ympäristöään. – Jos laki omaisuudesta muovaa sitä, miten olemme toistemme kanssa, mikä vaikutus sillä silloin on suhteeseemme muihin olentoihin, taitelija kysyy.

Esittely tulossa...

Santeri Lehdon taide on hyvin realistista. Hänen realisminsa ei kuitenkaan pyri aiheiden tarkkaan ja virheettömään kuvaamiseen tai todellisuuden toisintamiseen sellaisena kuin se havainnoidaan, vaan hänen realisminsa on enemmänkin aatteellista. Lehto maalaa asiat sellaisina kuin hän kokee, että ne on tarpeen maalata. Lehdon realismi lähtee ontologisesta realismista – siitä, että todellisuus on olemassa havainnoitsijasta riippumatta.

Virve Lilja työskentelee kuvan rajapinnoilla. Ei-esittävät ja esittävät elementit kuvaavat usein ihmistä, vaikka ihminen ei Liljan tekemässä kuvassa hahmona juuri esiinnykkään. Liljalle ihmisen kuvaaminen on sen hahmottamista, millaisena ihminen toiminnallaan ja tulkinnoillaan näyttäytyy. Elämästä jää jälkiä, joita eri henkilöt tulkitsevat eri ympäristöissä ja ajoissa. Onko visuaalisista viesteistä löydettävissä yhteistä, intuitiivista, nimittäjää?

Esittely tulossa...

Simo Mantereen taide on ensisilmäyksellä ei-esittävää – usein vain teosten nimet paljastavat lähtökohtana käytetyt aiheet. Kyseessä ei kuitenkaan ole abstrakti ilmaisu. Mantere on saavuttanut maalaustensa lopputuloksen karsimalla, poistamalla, keskittymällä ja korostamalla. Sekavasta ympäristöstä vain oleellinen on jäänyt jäljelle. Silti Mantereen teokset eivät ole pelkistämistä. Ne kaivavat esiin harmonian ja tasapainon sekamelskan alta.

Esittely tulossa...

Teemu Mäenpään taiteessa ja tuotannossa on anarkiaa, mielipiteitä ja napit vastakkain oloa taidon, hymyn ja positiivisuuden kautta. Mäenpään taiteesta ei ole löydettävissä rajattuja aiheita tai määriteltyjä teemoja. Kaikkea – ja ei mitään – voi vastustaa. Kieltäytymisen asteita on erilaisia: ihan sama, ei sillä nyt niin väliä, ei nyt, ehkä joskus ja ehdoton ei, ovat kaikki mielipiteitä, joita ilmaistaan kieltosanalla. Mäenpään taiteen äärellä voit valita oman kantasi.

Taiteilija Maija Närhisen voi luokitella järjestelijäksi. Järjestelemällä asioita hän kuitenkin purkaa luokitteluja ja jakaa esineitä ja asioita uusiin kategorioihin kyseenalaistaen niiden alkuperäisen olemuksen. Asioiden määrittämisen perusteena voi olla käyttötarkoitus, materiaali tai vaikka muoto. Samankaltaisuus muodostaa niistä ryhmiä. Närhinen osoittaa, että yhdistäviä tekijöitä voi olla useita ja yleistykset ovat katsantokantoihin sidottuja.

One Love Group (Antti Pussinen & Kaija Papu) aloitti toimintansa anonyyminä. Universaali rakkauden käsite ei henkilöidy kehenkään – se on jokaiselle samaa ja erittelemätöntä. Rakkaus tunteena taas on henkilökohtaista ja sen tuntijalle pyhää. One Love Group on osoittanut rakkauden tekojen olevan kauniita, mutta raadollisia, eivätkä ne välttämättä sisällä kunnioitusta toisten rakkautta kohtaan. Rakkaudenosoituksetkin voivat olla vandalismia. Rakkaus vaatii vastuuta.

Marja Patrikaisen taide liikkuu tunnistettavan ja käsinkosketeltavan, sekä hämärän, ja jonkin, johon ei missään nimessä halua koskea, rajamailla. Kolmiulotteiset veistokset taipuvat maalauksiksi ja takaisin. Patrikaisen eläinmaailma on sekä fantastinen että anarkistinen. Hänen käsistään syntyneet oliot ovat itsenäisiä, vahvoja, rakastettuja ja hyväksikäytettyjä. Patrikaisen fantasiamaailman keskeltä löydämme ihmisen itsensä.

Antti Pussisen taide muuttaa aaltoilua ja resonointia näkyvään muotoon. Hänen taiteensa kyseenalaistaa aistit, joiden varassa otamme viestejä vastaan – äänet voi nähdä ja kuvat on mahdollista kuulla. Ihmisen tuottamat äänet ovat viestintää ja kommunikointia, jolle on sovittu tietyt säännöt, jotta se olisi ymmärrettävää. Eri puolilla maailmaa äänteillä on oma tarkoituksensa ja järjestyksensä. Pysyvätkö käsitteet samoina eri äänteiden taustalla?

Mikko Rekosen taide pureutuu ihmisen sisäiseen maailmaan. Ulkoinen maailmamme on materiaalin tavoittelun, tuotannon jatkuvan kasvun ja yltäkylläisyyden mukanaan tuoman hyvinvoinnin harhan värittämää. Tunteet häiritsevät tuottavuutta, joten ne on syytä ulkoistaa viihteeseen ja elämyksiin. Rekonen kuvaa sisäisten ja ulkoisten vaatimusten jännitteitä, ihmisen yrittäessä saavuttaa hänelle suodun ajan puitteissa niin paljon kuin mahdollista.

Esittely tulossa...

Esittely tulossa...

Erkki Saarilehto (1953-2007) ei ollut lukumiehiä, vaan hän kuvitti koulukirjojen kaikki tyhjät kohdat mielikuvituksellisilla piirroksillaan. Hän valjasti taiteensa rauhan ja veljeyden sanoman välittämiseen. Kalevalan symboliikasta innostunut veistäjä vuoli Väinämöisiä esiin kelohonkien uumenista. Erkki Saarilehto oli suurilla elämänvoimilla varustettu mies, joka Kalevalan ja kansantarujen pohjalta veisti aseetonta ja inhimillistä tulevaisuutta.

Esittely tulossa...

Teemu Salosen taide rönsyilee. Hänen puutarhansa ei rajoitu eri kasvuvyöhykkeisiin. Kasvien maailma on tunnistettava, mutta samalla siinä on jotain vierasta, eksoottista ja eri kulttuureista kumpuavaa. Ihminen on levittäytyessään levittänyt myös toisia lajeja ja palatessaan takaisin tuonut niitä mukanaan. Rakennettu ympäristö ei ole vain rakennuksia ja tieverkostoja vaan myös puutarhoja, puupeltoja ja ihmisen yritystä hallita kasvillisuutta.

Heidi Saramäen teokset perustuvat vuorovaikutukseen. Vuorovaikutus ei synny vain hänen käyttämiensä tekniikoiden, piirtämisen, valokuvan ja videon yhteistyöstä, vaan myös katsojan ja teoksen välisestä jännitteestä. Videolla ja valokuvalla on kyky toistaa ympäristöämme, mutta kokonaisuuden hahmottaminen on mahdotonta ja toisinto jää harhaksi. Saramäen teokset osoittavat, että kehittyminen on aiemman olomuodon tuhoutumista.

Esittely tulossa...

Paula Tellan kehollisuuden ympärille kietoutunut tuotanto korostaa mielen, tietoisuuden, alitajunnan ja kulttuurin vaikutusta siihen, mitä ja miten me olemme. Oleminen on Tellalle kokonaisvaltaista ja siinä kaikki tunteet ovat sallittuja ja tasa-arvoisia. Vitutus ei ole vapauden tunnetta vähäisempää. Kysymys toiminnan taustalla on monitahoinen: mitä saan tehdä ja mitä annan itseni tehdä. Toiminnan lähtökohtana tämä kysymys ei ole yksinkertainen.

Tommi Toija on taiteilijana luonut oman tunnistettavan maailmansa, joka risteää ympäröivän todellisuutemme kanssa. Hänen maailmastaan puuttuu kuitenkin yhteiskunta, sitä määrittävät lait ja kulttuurit – menneisyys ja tulevaisuus. Aikaa siellä ei ole. Toijan maailma koostuu pelkistä hetkistä. Silti – ja kenties juuri siitä syystä – kykenemme samaistumaan sen hahmoihin. Toijan maailmassa pääosassa ovat tunteet – ja ennen kaikkea myötäeläminen.

Päivi Tuovinen kuvaa kohteita kapeiden sorateiden ja tiettömien taipaleiden takana. Usein hän vaeltaa näiden väheksytympien kansallismaisemien läpi päästäkseen kuvaamaan tienoita, joille paikalliset ihmiset ovat antaneet alatyylisiä nimiä. Millainen side on paikannimellä ja historialla? Nimet ovat kuvaavia, mutta ne eivät kuvaa vain ympäristöä, vaan myös nimenantajaa, syntymäajankohtaa ja ympäröivän yhteisön jaettuja kokemuksia – mielenmaisemia.

Vaikka Pekko Vasantola työskentelee mielen ja aistien parissa, hänen työkalunsa ovat uusinta teknologiaa – ei psykologiaa. Teknologian avulla hän venyttää kehon ja aistien rajallisuutta pyrkimyksenään kääntää ajatukset ja tunteet, joilla ei ole käsinkosketeltavaa olomuotoa, fyysiseen muotoon. Miten saada ihminen aistimaan jotain, joka ei ole ihmisen aistein aistittavissa? Miten toimia aistien varassa, ellei aistia ole?

Milja Viidan teokset saavat pohtimaan taidetta tapahtumana. Hänen tuotantonsa nojaa osin dokumentaarisuuteen, mutta teokset eivät pyri asioiden totuudenmukaiseen kuvaamiseen, tallentamiseen tai esittämiseen sellaisena kuin ne ovat tai olivat. Taide ei synny silmiemme eteen ilmestyvistä lineaarisista tapahtumista, vaan taiteen tapahtuminen löytyy kuvavirran väleistä ja vuolaista mielleyhtymistä. Oivalluksia syntyy kuvattujen aiheiden taustoista.

Esittely tulossa...

Lin Cheung kyseenalaistaa teoksissaan korujen ja esineiden vakiintuneita käyttötarkoituksia ja merkityksiä. Hän vastaa jokapäiväisiin kokemuksiin ja havaintoihin purkamalla niitä osiin materiaalien kautta. Cheung käyttää teoksissaan usein kiveä. Teosten lähtökohtana toistuvat tutut rintamerkkien elementit. Elämällä arkeaan Isossa-Britanniassa, hän on alkanut kommentoida teoksillaan poliittisia päätöksiä, muun muassa Brexitin myötä.

Ana Escobar Saavedran teokset kertovat identiteetistä ja tunnistautumisesta. Passit, henkilöllisyyskortit ja muut vastaavat todistukset noudattavat standardoituja muotoja ja kokoja. Tunnistamme ne helposti virallisiksi dokumenteiksi, joiden avulla todistamme, keitä olemme. Dokumentit ovat painoarvoltaan erilaisia, ja se asettaa myös meidät arvojärjestykseen. Kiveen kirjoitetut dokumentit ovat pysyviä, iäisiä ja herkästi rikkoutuvia.

Benedict Haenerin teoksissa asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät. Helposti tunnistettavat aiheet paljastuvat joksikin muuksi. Muodonmuutos tarjoaa yllätyksen ja yhtäkkisyys avaa keskustelun materialismista, materiaalien arvoista tai globaaleista taloudellisista resursseista. Näillä statussymbolimaisilla kaula- ja rannekoruilla kyseenalaistetaan hyvinvointi, taloudellinen menestys, vauraus ja maine ja mammona. Eettisiä ja moraalisia arvoja unohtamatta.

Jussi Järvisen taiteellinen työskentely keskittyy erityisesti monilajisuuteen ja ihmiskeskeisyyden kyseenalaistamiseen, sekä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen queer-näkökulmasta. Ihmiset ja muut eläimet ovat tiiviisti yhteen kietoutuneita toisiinsa. Heidän vuorovaikutteinen suhteensa on ristiriitainen: läsnä ovat yhtä aikaa niin hoiva kuin väkivalta. Muunlajisia hoidetaan ja samalla häivytetään niin kielellisesti kuin konkreettisesti paloitellen ”herkulliseksi ruuaksi”.

Liisbeth Kirss edustaa tuoretta taiteilijasukupolvea. Hänelle loputon tyttöys ja positiivinen julkeus on supervoima. Feminiinisyys on aktiivinen ja tärkeilemätön voimavara. Teosten ja toiminnan sisällöt kumpuavat tyttöporukasta, yöelämästä ja rakkaudesta. Kun yhteiskunta pohtii vielä käsityksiä sukupuolirooleista tai kauneusihanteista, hän on jo edellä ja kiirehtinyt seuraavaan asiaan grillsit välkkyen: julkista lupaa ei tarvita mihinkään.

Nadiye on kiinnostunut minästä ja kehosta, joita hän tutkii pääasiassa pienveistosten kautta - videoiden ja painetun kuvan kokeellisuuden ohella. Hänen teoksensa ovat lempeitä ja osiin purettuja tutkimuksia siitä, miten muodoilla ja materiaaleilla voidaan vaikuttaa sukupuolen tulkitsemiseen, mitä androgyynisyys voisikaan olla. Käsillä tekemisen tunnelma yhdistyy nykytaiteen ilmaisuvoimaan ja korun puettavuus luo uusia mahdollisuuksia kommunikointiin.

Useimmilla eri yhteiskunnissa nykyisinkin esiintyvillä pahuuden merkeillä on yksi yhteinen piirre: ne perustuvat muinaisiin mytologisten naishahmojen symboleihin tai arkkityyppeihin. Jasmin Matzakow valottaa tätä vuosituhansien mittaista halveksuntaa, jota naisvartalo ja sen symbolit ovat kokeneet. Matzakowin teoksissa käsitellään kysymyksiä miehistä ja naisista, vahvuudesta, hauraudesta, aggressiivisuudesta, hedelmällisyydestä ja rituaalisesta toiminnasta.

Nanna Mellandin teokset ovat tarkkaan harkittua kerrontaa ihmisen olemassaolosta. Hän suhtautuu uteliaisuudella ihmiseloon, yksilöiden sekä ihmismassojen toimintaan, rituaaleihimme ja symboleihin. Mellandin teoksista välittyy perusteellinen pohjatyö ja työn alla olevan aiheen tutkiminen. Kaikki yksityiskohdat ovat harkittuja. Teossarjojen välillä toisistaan eroavat työtavat ja materiaalit palvelevat täydellisesti toteutettavaa taideteosta.

Maria Nuutiselle taiteilijuus on yhtä kuin mahdollisuus monipuolisuuteen. Nuutisen tausta on uskonnollisessa perheessä, mikä on johtanut tutkiskelevaan ja osin ristiriitaiseenkin otteeseen korutaiteen ja koristautumisen suhteen. Nuutisen tekniikat ja materiaalit palvelevat kulloistakin ilmaisua. Käsityömenetelmät lyövät kättä valokuvauksen ja kuvilla leikkimisen kanssa, eikä mahdottomia yhdistelmiä ole. Nuutisen arjessa näkyy absurdi huumori.

Historialliset interiöörit, muoti, ja erilaiset kuriositeetit luovat viitekehyksen Anna Rikkisen työskentelylle. Koristautumisen historia, keho, aika ja muistot ovat avainkäsitteitä Rikkisen taiteessa. Hän leikkii mittakaavalla, kerää puisia arkiesineitä sekä muita arvottomina - ja osin mauttominakin - pidettyjä materiaaleja ja luo niistä teoksia, jotka henkivät muun muassa arvokasta nostalgiaa ja melankoliaa.

Åsa Skogberg (1964-2017) käytti korun klassisia elementtejä - kuten hopeaa, helmiä ja jalokiviä - teoksissaan, joiden viesti on vahva ja kaukana kepeästä koristautumisesta. Mäntässä häneltä nähdään korutaiteen monitasoinen klassikko. Teos ei ole ylläpidettävä koru vaan kuva, joka kertoo korun historiasta, korutaiteen mahdollisuuksista, kauneudesta, naisiin kohdistuvasta vallasta ja vallan ottamisesta itselleen.

Hansel Tai tutkii teoksissaan queer-kulttuuria internetin jälkeisenä aikakautena. Luonnollisuus jää jalkoihin muodonmuutosten, alakulttuurin merkistön ja fetissiobjektien seassa. Näissä tunnelmissa Tai luo kutkuttavia ristiriitaisuuksia yhdistelemällä pitkäikäisiä luonnonmateriaaleja esimerkiksi lävistyksiin. Teokset seikkailevat monitasoisesti aikajanalta toiselle, ikään kuin kutsuen kokemaan ja elämään erilaisia todellisuuksia, samaistuen ja innostuen.

Vivi Touloumidi on taiteilija, tutkija ja käsityöläinen. Hän on kiinnostunut siitä, miten puettava ja kannettavaa taideteos, koru, voi välittää sosiopoliittisia viestejä. Ylle puettuna koru voi julistaa, huutaa, vihjata, kuiskata, olla kulttuurisen aktivismin väline. Me käytämme koruja omasta tahdostamme, mutta historiassa kehoon kiinnitettävä merkki on voinut toimia ihmisen lajitteluperusteena, ei suinkaan oman identiteetin juhlistajana. Fyysisesti pieni esine viestii voimalla.

Wenju Tseng käyttää teoksissaan nokkelaa kieltä. Teosten nimeämisen myötä hän kommentoi kulttuuriin rakentuneita rooleja suoraviivaisilla metaforilla. Korun ja sanan yhteistyö voi olla myös humoristista. Materiaalien ja teemojen yhdistelmät herättelevät katsomaan totuttuja tapoja ja asetettuja odotuksia erilaisista näkökulmista, itseilmaisua juhlistaen. Ilmaisu vinkkaa meille silmää, vaikka olemme itsemääräämisoikeuden – ja oikeuden omaan kehoon – äärellä.

Lisa Walker on tunnustettu materiaalinen moniottelija. Hän on pitkän uransa aikana luonut esineitä, joihin sulautuu vaikutteita kulttuurin ja elämän kaikilta osa-alueilta. Walkerin teoksissa on usein viittauksia viime vuosikymmenien korumaailmaan, sillä hän kyseenalaistaa ja tutkii sitä, mitä koru tarkoittaa, ja mitä se voisi olla. Walker sijoittaa työnsä korujen historian, tulevaisuuden ja rajojen ympärille. Hänen koostamansa teokset herättävät hykerryttävää uteliaisuutta.

Zhipeng Wangin on opiskellut Kiinassa ja jatko-opiskellut Saksassa. Wang käsittelee taiteessaan yksilön sijoittumista kulttuuriin. Kaksi kulttuuria, oma ja uusi, käyvät käsi kädessä. Onko niin, että kaukaa on helpompaa nähdä lähelle? Wangin teosten muotona on korun arkkityyppi: kantasormus, joka kulkee mukana arjen toimissa ja rutiineissa. Kulttuurien tavat eivät koske vain toimintaa. Ne ulottuvat myös taukoihin ja sosiaalisuuteen – kahvi- ja teehetkiin.

Joonas Peltola veistää – lyijyä, pronssia, puuta, kipsiä, betonia, kangasta, paperia, laastia, risuja – vaikka mitä. Teoksesta toiseen vaihtuva tekniikka on johtanut siihen, ettei hän hallitse tekniikoita oikeastaan kovin hyvin – sattumalle jää tilaa. Peltolalle taide on kommunikointia ja siksi myös rauhanaktivismia. Niin kauan kuin voimme kommunikoida, emme tarvitse väkivaltaa. Katsojalla on oikeus itse päättää, mitä uskaltaa kuulla, kokea ja ajatella.

Pekka Peltolan taiteen keskeiset teemat ovat aseettomuus ja rauha – ne ovat koko hänen tuotantonsa läpikäyvä ydin ja lähtökohta. Kubismin ja pointillismin kautta Peltola löysi oman maalaustekniikkansa, jolla luo liukuvasti väriä vaihtavia pintoja. Tekstit, mietelauseet, julistukset ja lainaukset vahvistavat pehmeää johdattelua väkivallattomuuteen. Aseeton Suomi näyttelyä voi pitää osittain Pekka Peltolan luomuksena – kestävänä elämäntyönä.

Riitta Pietilä on kiinnostunut hetkien ainutkertaisuudesta. Hän valokuvaa elämän pieniä ja suuria ihmeitä, joita löytää niin luonnosta kuin ihmisistä. Musiikin tekemisen ja esittämisen rinnalle hän on löytänyt valokuvauksesta sanattoman keinon tuoda esille kauneutta ja elämän arvokkuutta. Elämän rikkautta voi kuvata monin tavoin. Väinölän kesäteatterin kesän 2025 näytelmässä hän näyttelemisen lisäksi toimii myös yhtenä käsikirjoittajana.

Erkki Saarilehto (1953-2007) ei ollut lukumiehiä, vaan hän kuvitti koulukirjojen kaikki tyhjät kohdat mielikuvituksellisilla piirroksillaan. Hän valjasti taiteensa rauhan ja veljeyden sanoman välittämiseen. Kalevalan symboliikasta innostunut veistäjä vuoli Väinämöisiä esiin kelohonkien uumenista. Erkki Saarilehto oli suurilla elämänvoimilla varustettu mies, joka Kalevalan ja kansantarujen pohjalta veisti aseetonta ja inhimillistä tulevaisuutta.

Juha Saarilehdon taiteilijuus alkoi kuparilevyjen työstämiseen liittyvästä ilosta ja pettymyksestä – yllätyksestä – joka liittyi ensimmäisen koevedoksen ottamiseen. Yhä edelleen hänet ohjaa kuvataiteen pariin yllätykselliset ja kekseliäät havainnot. Impulsseja syntyy maailman tilasta, ihmisten kohtaamisesta ja yksittäisistä pienistä tilanteista. Saarilehdolle taide on kantaaottavuutta. Kaikki teot väkivallattomuuden puolesta ovat arvokkaita.

Merja Saarilehto löysi öljyvärimaalauksen jo nuorena, ja taide on ollut hänelle tärkeintä yhteisöelämän ja rauhanaktivismin lisäksi. Taiteen muodot ovat ajan myötä laajentuneet milloin pastellin, milloin kollaasin muotoon. Saarilehto on ollut mukana Aseeton Suomi -näyttelyssä alusta asti. Näyttelyn teema on pysynyt samana, mutta teokset vaihtuneet. Saarilehto ammentaa Kalevalasta, kansamme juurista ja niiden symboliikasta.

Satulia Saarilehto mieltää itsensä taiteellisesti suuntautuneeksi käsityöläiseksi. Hänen intohimonsa kohdistuvat teatterin monitaiteellisiin ja yhteisöllisiin prosesseihin. Teatterissa viehättää taiteen hetkellisyys – kohtaukset, joiden luomiseen käytetään valtavasti aikaa ja vaivaa, mutta jotka esityksen jälkeen katoavat. Saarilehto myös valokuvaa – teatterin monimutkaisuuden vastapainona se on yksiulotteisempaa ilmaisua. Kuvat tallentavat hetkiä.

Ihmisyyden tunnustajien yhteisöön liittymisen myötä Reija Tähtinen löysi itsestään myös kuvataiteilijan. Heleät akvarellit keskittyvät ihmiseen – ja erityisesti ihmisen kasvoihin. Tähtinen pyrkii taiteen keinoin kuvaamaan ihmisen sisäistä todellisuutta ja henkistä kasvua, jotka ovat tie kestävään aseettomuuteen. Taide kannustaa omaan ajatteluun ja ajatusten yhteisölliseen jakamiseen. Tarvitsemme tukea inhimillisemmän tulevaisuuden luomiseen.

Leo Hirviniemi haluaa työskentelyllään nostaa esiin niin näkyviä kuin näkymättömiä – aineellisia ja aineettomia – tasoja elinympäristöstämme. Oli sitten kyse arkkitehtuurista tai nykytaiteesta, taustalla on halu tutkia, mitä oikeasti on ja miksi. Lopputuloksena ei aina odota tyhjentävä vastaus, vaan kasvava tiedonjano sekä huomioita siitä, miten ja mitä voisi olla. Työtä ohjaa uteliaisuus ja luottavainen asenne muutokseen.

Kimmo Hokkanen samoilee sosiaalisen kuvanveiston, äänen ja liikkuvan kuvan poluilla. Työ versoaa kohtaamisista ja vuoropuhelusta monilajisten sidosryhmien kanssa. Millaisia yhteisöllisiä kudoksia taide voi avata? Hokkanen toimii osana monialaista Toisaalta-ryhmää, jossa mielikuvitus luo maaperää uusille tavoille kokea ympäristöt alati muotoutuvina suhteina. Yhteiset kysymykset kasvavat huolenpidosta ja keskinäisestä kuuntelusta.

Jesse Kitinoja etsii merkityksellisyyttä ympäröivästä todellisuudesta kuvan ja sanan keinoin. Hän on kiinnostunut erityisesti ajan, paikan sekä tilan käsitteistä ja ammentaakin inspiraationsa usein teoksen kontekstista tai ympäristökysymyksistä. Kitinoja työskentelee kuvanveiston, installaation sekä julkisen taiteen parissa ja pyrkii harjoittamaan empatiaa sekä luontoa että rakennettua ympäristöä kohtaan.

Mari-Sohvi Miettinen on arkkitehti ja kuvataiteilija. Hän työskentelee rakennussuunnittelun yliopisto-opettajana ja väitöskirjatutkijana Tampereen yliopistossa. Lähellä Miettisen sydäntä ovat rakennetun ympäristön marginaalit ja periferiat, kohtuullisuus, kuvittelu, metsä ja huolenpidon pedagogiikka. Hän toimii osana Toisaalta-työryhmää, jonka projektit kutsuvat kuvittelemaan ympäristöjen mahdollisia tulevaisuuksia taiteen ja pedagogiikan keinoin.

Essi Nisonen on arkkitehti ja väitöskirjatutkija, joka suuntaa uteliaisuutensa vallitsevien arvojen, normien ja toimintamallien tutkimiseen ja havainnoi niiden tilallistumista ilmastokriisin aikakaudella. Tutkimus- ja opetustyössään sekä taiteellisessa työskentelyssään Nisonen etsii polkuja kohti oikeudenmukaisempaa, välittävämpää ja huolehtivampaa maailmaa tilan, tekstin, valokuvan ja graafisen ilmaisun keinoin.

Leo Nuutinen haaveilee mielikuvitusmaailmoista, joissa arkkitehtuuri, teknologia ja luonto sulautuvat harmonisesti yhteen. Hänen taiteessaan arkipäiväiset elementit ja vieraat maisemat yhdistyvät visuaalisiksi ruutukaappauksiksi, joissa tarinallisuus on keskiössä. Hän vie katsojan matkalle tuntemattomaan, mutta oudolla tavalla tuttuun maailmaan. Nuutisen taiteen tunnelman luo huolellinen sommittelu, hienovaraiset kontrastit ja elävät värit.

Beate Pekkarinen on arkkitehti, filosofian maisteri ja kuvataiteilija. Taiteessaan hän tutkii kaupungin kerroksia ja ulottuvuuksia sekä niiden syntyä. Pekkarista kiehtovat varsinkin kontrastit: kuinka eri kerrokset yhtä aikaa erottuvat ja poikkeavat toisistaan, mutta samalla luovat kokonaisuutta, jossa jokaisella osalla on tarkoituksensa ja tehtävänsä. Tilojen ja ympäristöjen olemus syntyy kontrastien muodostamista synteeseistä ja riippuvuuksista.

Amanda Ikonen valmistuu vuonna 2025 arkkitehdiksi Tampereen yliopistosta suuntautuen erityisesti rakennusperinnön hoitoon. Ikonen on tutustunut Mäntän vanhan spriitehtaan historiaan ja sen korjaus- ja uudiskäyttöpotentiaaliin taidekäytössä. Myös Kuvataideviikkojen näyttelytila Pekilo on vanha tehdas – kuten niin monet muutkin kulttuuritilat Suomessa. Tuotantolaitokset muuttuvat usein taidelaitoksiksi ja säilyvät näin osana kulttuurimaisemaa.

Esittely tulossa...

Kaikki 518 Mänttä-Vilppulan esi- ja alakoululaista osallistuvat XXIX Kuvataideviikoille taiteilijoina. Nuorten taiteilijoiden nimiä ei julkaista.